Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ekoteko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ekoteko. Näytä kaikki tekstit

6. maaliskuuta 2012

Eläinten syömisestä

Intensiivinen elämysmatkailu Aasiassa ei ole hetkeen inspiroinut bloginkirjoitussessioihin, sillä matkalla keskityin lähinnä kokemiseen, aistimiseen ja elämiseen. Nyt kuitenkin palailen sellaisten asioiden tiimoilta, joita voi edes yrittää pukea sanoiksi. Nimittäin...

Lihansyönti on luetuttanut ja mietityttänyt minua kovasti viime aikoina.

Matkailu todellakin avartaa... Filippiineillä ollessani söin tavoistani poiketen kanaa, kun ajattelin sen eläneen paremman elämän mitä tehotuotetut broilerit täällä Suomessa. Ajattelin myös, että sitä kanaa ei oltu kasvatettu hormoneilla, ja että se näin ollen olisi myös minulle terveellisempää ravintoa. Nämä molemmat ajatukset olivat varmaankin totta, mutta lihansyöjäksi minusta ei silti edelleenkään ole. Näin unen, jossa itkin tuskissaan kouristelevan kanan vierellä. Päätin, että on kaikille parempi, etten syö edelleenkään kanaa, ja nyt työstän ajatuksiani kalansyönnistä. Tällä hetkellä nyrkkisääntönäni toimii se, että vapaana eläneen eläimen lihaa saattaisin joskus haluta syödä...

Tämän nyyhkytarinani oli tarkoituskin kuulostaa hieman kornilta ja tunteikkaalta, sillä tunteita lihansyönti tai -syömättömyys nimenomaan usein herättää. Lisäksi olen havainnut, että juuri tämän aihealueen kohdalla monet sortuvat kärjistettyihin vastakkainasetteluihin tai fanatismiin, tai vaihtoehtoisesti kieltäytyvät kokonaan ajattelemasta asiaa. Tunneperäistä käyttäytymistä tämäkin...

Tämän kirjoitukseni otsikko on myös juuri lukemani kirjan nimi. Jonathan Safran Foer on tutkinut aihetta intohimoisesti. Eläinten syömisestä -kirja kannattaa ehdottomasti lukea, mikäli aihe ylipäätään kiinnostaa tai herättää yhtään tämän tapaisia ajatuksia: "Miksi syön tai olen syömättä lihaa? Mitä kaikkea tulisi ottaa huomioon, kun pohdin tätä asiaa? Millaisia eroja on tehotuotetulla lihalla ja riistalla? Miksi söisin toisia eläinlajeja, mutta en toisia?" Mikäli lihansyönti ei herätä sinussa mitään tunteita tai ajatuksia, mutta käytät silti paljon tehotuotettuja lihavalmisteita, pyydän ajattelemaan kovemmin ja lukemaan yllämainitun teoksen.

Eläinten syöminen on tavattoman laaja ja moniulotteinen aihepiiri. Se herättää mielipiteitä ja arvokeskusteluja, jotka ulottuvat lähes kaikille mahdollisille elämän osa-alueille. Olemme esimerkiksi moraalis-eettisten, ekologisten, biologisten, ekonomisten, historiallisten, teologisten, energeettisten, emotionaalisten ja sosiaalisten kysymysten äärellä... You name it, it has to do with it. Oma suhteeni lihan kulutukseen on ollut viime vuodet melkoista hakemista, kokeilua, opiskelua, fiilistelyä ja ajatustyötä. Voisin kertoa omasta lihansyönti- ja syömättömyyshistoriastani tai sen nykyisestä tilanteesta, mutta sitä on vaikea tehdä lyhyesti tai tarkoituksenmukaisesti. Pointtina se, että jokainen toivottavasti tekee oman ajatustyönsä.

Jännittävä aspekti asiassa on se, että eläinten syöminen ja ennen kaikkea eläinten tuottaminen ravinnoksi on kovasti muuttunut muutaman vuosikymmenen aikana. Ei ole ihme, että meidän isovanhempamme tai vanhempammekin saattavat pitää kasvispainotteista ruokavaliota turhanpäiväisenä hössötyksenä. Toki ikään katsomatta asia voi siltä tuntua, jos ei ole uhrannut ajatustakaan lihan tehotuotannolle. Sellaista massiivista, rahan ohjailemaa koneistoa ei ole ollut vielä kauaakaan. Vielä viisikymmentä vuotta sitten ei juurikaan tarvinnut pohtia sitä, kuinka paljon antibiootteja ja hormoneja saamme syömämme lihan mukana elimistöömme, tai miettiä muita tehotuotantoon liittyviä ongelmia. Nykyään kannattaisi.


Haluaisin nostaa tärkeimmäksi oivaltamakseni asiaksi sen, että jokaiselle yleispätevää ohjetta ei ole olemassa. Ei tässä asiassa, eikä muissa asioissa. Jokaisen keho ja mieli toimii omalla yksilöllisellä tavallaan.  Lisäksi jokaisen keho ja mieli toimii eri aikoina ja eri tilanteissa eri tavalla. Olisi mielestäni hienoa, jos emme lokeroisi itseämme pysyvästi mihinkään kategoriaan sen mukaan, mitä syömme tai emme syö. Voimme kokeilla vapaasti erilaisia tyylejä ja tehdä jatkuvasti uusia valintoja.

Toinen tärkeä asia on mielestäni se, että ajatustensa olisi annettava muuttua ja kehittyä. Uutta informaatiota kannattaa aina ottaa vastaan. Jos olet tähän asti ajatellut ja toiminut tietyllä tavalla, se ei tarkoita, että se olisi paras tapa elää aina tästä eteenpäin. Tiesitkö esimerkiksi, että veriryhmälläsi saattaa olla voimakas vaikutus siihen, millaisia ravintoaineita kehosi kykenee hyödyntämään? Jos olet O-veriryhmää, kehosi on paremmin sopeutunut käsittelemään lihaa, kuin jos olet A-veriryhmää. Tästä aiheesta varmasti lisää myöhemmin... Halusin vain virittää ajatuksianne tälle yksilöllisyyden taajudelle, jossa kaikki tapahtuu.

Kolmas tärkeä asia on mielestäni tilanne- ja kokonaisuudentaju. Eri kulttuureissa ja eri oloissa vieraillessasi saatat päästä puntaroimaan asioita jälleen kerran uudestaan. Laatuajattelu nousee myös korkeaan arvoon. Mustan ja valkoisen välissä on monta sävyä. Itse vastustan lihan tehotuotantoa jyrkästi, mutta en lihansyöntiä kokonaan. Vastustan kalojen massiivista kasvatus- ja pyyntirumbaa, en niinkään järvestä "rauhanomaisesti" vapaita kaloja pyytävää kalastajaa.



Kun lähtee syventymään lihansyöntiaiheeseen, löytää loputtomasti erilaisia näkökulmia aiheeseen. Olen juuri törmännyt argumenttiin siitä, että ihmisen hampaat ja suolisto ovat selkeästi vegaanin. Toisaalla sanotaan, että hei, ihmisellä nimenomaan ei ole montaa mahaa ja taipumusta märehtimiseen, eli olemme selvästi lihansyöjiä. Nämä ihmisen biologiaan liittyvät näkemykset ovat aivan oma, laaja kenttänsä. Olen itse keskittynyt lähinnä oman kehon ja mielen tuntemusten kuunteluun, kuten myös eettisten ja ekologisten näkökulmien pohdiskeluun. Jokainen valitkoon omat polkunsa.

Lopuksi muutama linkki antamaan näkökulmia.

Tässä ajatuksia herättävä kirjoitus, joka puhuu lihansyönnin puolesta.
Tässä taas näkemyksiä henkilöltä, joka on useamman vuoden elänyt vain kasvikunnan tuotteilla.
Tässä monipuolinen, hieno teksti, josta löytyy myöskin valtavasti lisää lähteitä, jos haluaa lisää pohdiskeltavaa.

Kiitos ja kumarrus, ihanaa viikon jatkoa. Lihalla tai ilman, kunhan olet tietoinen siitä, mitä teet.


Kuvat: miorats, Deviantart. 

9. marraskuuta 2011

Kun mikään ei riitä

Minimalismin kaipuu ja turhasta tavarasta eroon hankkiutuminen ovat nostaneet päätään elämässäni. Kämppiksenvaihdos ja sen mukanaan tuomien muuttohässäköiden seurailu lienee osasyyllinen ajatusten heräämiseen. Olen myös pohtinut mahdollisesti tulevaisuudessa tapahtuvaa pidempää ulkomaanmatkaa, jonka myötä tavaran radikaali vähentäminen saattaisi viimeistään tulla kysymykseen...

Olen itse asiassa ajautunut kuluneiden päivien aikana pienimuotoiseen tavarakriisiin. Enkä edes ihan pieneen. Nyt alkaa helpottaa, mutta muutama päivä sitten Lauran keräillessä omituisen välinpitämättömästi ihailtavan suoraviivaisesti ja helpon oloisesti tavaroitaan kirpparille, tuli itselleni jonkinnäköinen paniikki. Miksi mulla on näin paljon tavaroita, joita käytän harvoin - jos koskaan - ja ennenkaikkea: Miksi niistä on niin vaikea luopua?! Onko tervettä haahuilla tavaroidensa keskellä ja tarrautua huiveja pursuavaan lokerikkoon...

"Nää on kaikki niin ihania! Näistä mä en kyllä ainakaan luovu, vaikka lähtisin Intiaan meditoimaan omaisuus rinkassa! Paitsi ehkä tätä mä en oo käyttäny kauheesti... Mutta nää mä haluan kyllä pitää! Saako ihmisellä olla näin monta huivia?"

"Minttu, kukaan ei oo viemässä sulta sun huiveja... Ihan rauhassa... "

Olen siis pikkuhiljaa luopunut jo monista tarpeettomista tavaroistani, mutta tämä tuntuu olevan loputon suo. Kun luopuu joistakin tavaroista, huomaa, että niitä ei todellakaan jää kaipaamaan. Alkaa kyseenalaistamaan jälleen uusia kohteita: Tarvitsenko tätäkään? Mutta, mutta. Perusteluja säilyttämisellekin saattaa löytyä yllättävän paljon. Toisista esineistä tuntuu olevan vielä vaikeampi luopua kuin toisista, vaikka esineen käyttöaste olisi aivan yhtä matala. Omalla kohdallani luopumisen vaikeus tulee varsinkin rahallisen arvon (kalliit astiat, kalliit vaatteet) tai tunnearvon (lahja, muisto matkalta tms.) myötä. Lisäksi olen niin höperö, että pohdin kovin pitkälle tulevaisuuteen, saattaisiko tätä tavaraa tarvita myöhemmin, esimerkiksi kun perustan oman päiväkodin. (!!!) En siis haluaisi missään vaiheessa joutua ostamaan tavaroita "uudestaan", mutta toisaalta tällä hetkellä käyttämättömät tavarat ahdistavat nurkissa. Nämä lienevät luonnollisia reaktioita, mutta niitä on uskoakseni erittäin hyödyllistä kyseenalaistaa.

Kaikki esineet ovat kuitenkin vain esineitä. Kaikista esineistä ei kenenkään tarvitse luopua, mutta olisiko vapauttavaa elää ollen vastuussa vähemmästä tavaramäärästä? Kuinka monet esineistä ovat meille statussymboleja ja turvaobjekteja, jopa syy elää samanlaisena toistuvaa, turvallista mutta vähemmän kehittävää elämää viettäen pitkiä aikoja samassa paikassa? Jos lähdemme matkalle, tavarat ikään kuin kutsuvat meitä palaamaan. Elämässä on hyvä olla tukikohtia, mutta pitääkö jokaisella olla jatkuvasti oma, ja siellä omat tavarat?

"No näitä lautasia voi tarvita joskus näin paljon, jos tulee vieraita..." Niinpä niin. Kämppikseni ehdotus oli, että järjestetään tuparit "tuo oma lautasesi"-teemalla. Loistava idea!


Käytännön tasolta pohdintani tavaroista ja niiden täyttämästä elämästä ovat luisuneet suorastaan filosofian puolelle... Tässä lisää ajatuksia, joita esineiden omistamisen kyseenalaistaminen toi tullessaan:

Olen saanut tämän lahjaksi... Mitä lahjan antaja ajattelisi, jos tietäisi, että luovun tavarasta? Onko kenelläkään oikeutta loukkaantua siitä? Jotkut lahjat voivat olla rakkaudella valittuja tai jopa itse tehtyjä, mutta silti jossakin vaiheessa sen omistajalle voi tulla tunne esineen tarpeettomuudesta. Näin tapahtuu varmasti usein ja nopeasti etenkin niiden lahjojen kohdalla, jotka on hyvää tarkoittaen mutta ajattelemattomasti valittu. Jokaisella on oikeus päättää omasta elämästään ja siitä, mitä tavaroita siihen kuuluu. Mikäli lahjan antaja ei ymmärrä näkökulmaasi tavarasta luopumiseen, hän ei todennäköisesti ymmärrä sinua ihmisenä muutenkaan kovin syvällisellä tasolla. Lahjan antajalle ei tietenkään tarvitse kertoa, että tavara on lähtenyt eteenpäin. Mikäli asia kuitenkin tulee ilmi, on syytä valottaa omaa näkökulmaansa ja toivoa, että yhteinen sävel asiasta löytyy. Aineettomat lahjat (tai kukkaset tai ruoka) ovat nykyään itselleni ainoita mieluisia, ja läheiseni tietävät sen myös. 

Miten esineen rahallinen arvo on sidoksissa sen käyttöarvoon eli käyttöasteeseen? Miksi Pentikin astioista on vaikeampi luopua kuin halpisastioista, vaikka en käyttäisi niitä koskaan? Ajattelemme varmasti joskus näissä tilanteissa jopa tulevia sukupolvia, ja onkin ehdottomasti hyvä valita silmää miellyttäviä, laadukkaita ja kestäviä esineitä elämäänsä. Laatu ja hinta eivät kuitenkaan aina edes kulje käsi kädessä, vaan olemme itse kukin ehdollistuneet brändien voimaan... Kalliit tavarat eivät kasva korkoa (suurin osa kalliimmistakin tuotteista on kuitenkin ihan bulkkitavaraa, jonka rahallinen arvo ei tule koskaan nousemaan) tai tuota kaapissa rahaa. Sen sijaan myymällä ne eteenpäin niiden käyttöaste toivottavasti nousee, ja käytetyn tavaran ostaminen vähentää aina uusien ostoa, ja vähitellen niiden tuotantoa säästäen luonnonvaroja. Olen myös alkanut vierastaa rahan liikuttelua kokonaan, ja olen pisteessä, jossa voin mielelläni lahjoittaa tavaroita pois tai vaihtaa niitä tarpeellisempiin rahallisesta "tasa-arvoisuudesta" niinkään välittämättä. (Myönnettäköön, ettei nyt hirveän suurista rahasummista kuitenkaan toistaiseksi voida tähän tapaan puhua...) Tavaran käyttöasteella on minulle kuitenkin tällä hetkellä erittäin suuri merkitys!

Miksi mielestämme koskaan ei ole tarpeeksi? Vaikka meillä olisi riittävästi (ja aivan liikaa) ehjiä, käyttökelpoisia esineitä, ostamme silti välillä uusia "kun tää on niin hieno!" -mentaliteetilla. Vaihtelu virkistää, mutta vanhoista ei silti osata luopua. Ja kuinka lyhytkestoista onkaan tavaroiden tuoma ilo! Koskaan ei ole tarpeeksi. Onnea ei voi löytää itsensä ulkopuolelta. Maapallo ei myöskään kiitä tästä ajattelumallista, etenkään jos uudet "päivän piristäjät" ostetaan uusina käytetyn suosimisen sijaan. Villi veikkaukseni on, että tässä maailmassa olisi tällä hetkellä jokaiselle ihmiselle riittävästi astioita, muita käyttötavaroita, vaatteita, huonekaluja, koriste-esineitä, kulkuvälineitä ja aivan kaikkea materiaa moneksi, moneksi vuodeksi eteenpäin. Tavarat pitäisi vain jakaa tasaisesti ja käyttää mahdollisuuksien mukaan myös yhteisesti. Voisimme pysäyttää kaikenlaisten arkipäivän esineiden tuotannon pitkäksi aikaa, eikä kenellekään kävisi mitenkään.


Tavara-ahdistukseni on nyt hellittänyt, sillä ymmärsin tämän aiheen olevan laaja ja prosessoimista vaativa asia. Tavaroista voi luopua pikkuhiljaa, sikäli mikäli niiden omistaminen ahdistaa. Kyseenalaistaminen ja laatikon ulkopuolelle katsominen on kuitenkin aina hedelmällistä - siksi haastankin jokaisen oikeasti pohtimaan suhdettaan materiaan ja kulutukseen. Ja nämä oivallukset eivät välttämättä todellakaan synny yhdessä illassa.

Lempeänä lopetuksena toimikoon Uppo-Nalle. (Vinkki vinkkinen muille lasten kanssa touhuaville...) Johdatus minimalismiin lasten kielellä:

                          "Ihmiset tahtovat kaikenlaista,                           
vieraita tavaroita vieraista maista.
Pian ovat kaapit täynnä kamaa,
Elämä on kuitenkin yhtä ja samaa.
Ei iloon tarvitse tavaraa hankkia,
siihen ei tarvita edes pankkia."

   - Elina Karjalainen -

Päätän pohdintani peräti kahteen kuluneeseen kliseeseen: Joskus vähemmän on enemmän sekä laatu korvaa määrän. Kiitän, kuittaan ja toivotan jokaiselle ihanaa, ajatustentäyteistä viikon jatkoa! ♥

PS. Laura linkitti minulle myöhemmin vielä tämän kysymyslistan, josta on varmasti apua jokaiselle tavaran kanssa säästä vs. heivaa -kamppailua käyvälle!



Kuvat: TheNassKasmiria, 38DDmisswhiplash, deviantart.com

27. syyskuuta 2011

Sadonkorjuuviikon karkelot päiväkodissa






































Tavaroiden kierrätyksen ja kotimaisen kausiruoan puolesta - Tällaisia arvoja välitetään perheille meidän päiväkodissa. 

Palasin useamman viikon tauon jälkeen työtukikohtaani. Ihanaa huomata, että tähän taloon ja ryhmään on aina mukava palata. Useammissa päiväkodeissa työskennellessä aukeaa näkökulmia siihen, miten eri tavoin ja eri hengessä arki voi sujua. Meidän talossa hommat pyörii. Sadonkorjuuviikon kunniaksi oli järjestetty syysmarkkinat, joissa iltapäivän aikana maisteltiin kauden tuoreita vihanneksia, juureksia ja omenoita sekä pyöritettiin pihakirpputoria. Vanhemmat saivat vaatteita ja leluja kiertoon, ja tilaisuuden vaihtaa kuulumisia hieman tavallista arkipäivää paremmin. Erään työntekijämme poika esitti sirkustemppuja, ja yhdessä useamman ryhmän kanssa jorailimme pihalla Fröbelin Palikoiden tahtiin. Kun säätila vielä helli meitä lämpimällä auringonpaisteella, oli tunnelma taattu. Tällaista touhuntäyteistä iltapäivää suosittelen lämpimästi jokaiseen päikkyyn, eikä vaadi suuria ponnisteluja järjestyäkseen!




























Vaikka Tampereen päiväkotien toimintamalleissa on törmäyskursseja omaan arvomaailmaani (ainakin ryhmäkokojen ja lapsille päivittäin tarjottavan ruoan osalta), on hienoa jälleen muistaa kuinka paljon voi henkilö-, ryhmä- ja talokohtaisesti panostaa tärkeäksi kokemiinsa asioihin. Jatkan ammattitaitoni kartuttamista julkisen sektorin kentällä vielä ainakin jonkin aikaa, mutta oman päiväkodin perustaminen siintää edelleen tulevaisuudessani.

It's the little things that make the world. Unelmaista loppuviikkoa!