Kun mikään ei riitä

Minimalismin kaipuu ja turhasta tavarasta eroon hankkiutuminen ovat nostaneet päätään elämässäni. Kämppiksenvaihdos ja sen mukanaan tuomien muuttohässäköiden seurailu lienee osasyyllinen ajatusten heräämiseen. Olen myös pohtinut mahdollisesti tulevaisuudessa tapahtuvaa pidempää ulkomaanmatkaa, jonka myötä tavaran radikaali vähentäminen saattaisi viimeistään tulla kysymykseen...

Olen itse asiassa ajautunut kuluneiden päivien aikana pienimuotoiseen tavarakriisiin. Enkä edes ihan pieneen. Nyt alkaa helpottaa, mutta muutama päivä sitten Lauran keräillessä omituisen välinpitämättömästi ihailtavan suoraviivaisesti ja helpon oloisesti tavaroitaan kirpparille, tuli itselleni jonkinnäköinen paniikki. Miksi mulla on näin paljon tavaroita, joita käytän harvoin - jos koskaan - ja ennenkaikkea: Miksi niistä on niin vaikea luopua?! Onko tervettä haahuilla tavaroidensa keskellä ja tarrautua huiveja pursuavaan lokerikkoon...

"Nää on kaikki niin ihania! Näistä mä en kyllä ainakaan luovu, vaikka lähtisin Intiaan meditoimaan omaisuus rinkassa! Paitsi ehkä tätä mä en oo käyttäny kauheesti... Mutta nää mä haluan kyllä pitää! Saako ihmisellä olla näin monta huivia?"

"Minttu, kukaan ei oo viemässä sulta sun huiveja... Ihan rauhassa... "

Olen siis pikkuhiljaa luopunut jo monista tarpeettomista tavaroistani, mutta tämä tuntuu olevan loputon suo. Kun luopuu joistakin tavaroista, huomaa, että niitä ei todellakaan jää kaipaamaan. Alkaa kyseenalaistamaan jälleen uusia kohteita: Tarvitsenko tätäkään? Mutta, mutta. Perusteluja säilyttämisellekin saattaa löytyä yllättävän paljon. Toisista esineistä tuntuu olevan vielä vaikeampi luopua kuin toisista, vaikka esineen käyttöaste olisi aivan yhtä matala. Omalla kohdallani luopumisen vaikeus tulee varsinkin rahallisen arvon (kalliit astiat, kalliit vaatteet) tai tunnearvon (lahja, muisto matkalta tms.) myötä. Lisäksi olen niin höperö, että pohdin kovin pitkälle tulevaisuuteen, saattaisiko tätä tavaraa tarvita myöhemmin, esimerkiksi kun perustan oman päiväkodin. (!!!) En siis haluaisi missään vaiheessa joutua ostamaan tavaroita "uudestaan", mutta toisaalta tällä hetkellä käyttämättömät tavarat ahdistavat nurkissa. Nämä lienevät luonnollisia reaktioita, mutta niitä on uskoakseni erittäin hyödyllistä kyseenalaistaa.

Kaikki esineet ovat kuitenkin vain esineitä. Kaikista esineistä ei kenenkään tarvitse luopua, mutta olisiko vapauttavaa elää ollen vastuussa vähemmästä tavaramäärästä? Kuinka monet esineistä ovat meille statussymboleja ja turvaobjekteja, jopa syy elää samanlaisena toistuvaa, turvallista mutta vähemmän kehittävää elämää viettäen pitkiä aikoja samassa paikassa? Jos lähdemme matkalle, tavarat ikään kuin kutsuvat meitä palaamaan. Elämässä on hyvä olla tukikohtia, mutta pitääkö jokaisella olla jatkuvasti oma, ja siellä omat tavarat?

"No näitä lautasia voi tarvita joskus näin paljon, jos tulee vieraita..." Niinpä niin. Kämppikseni ehdotus oli, että järjestetään tuparit "tuo oma lautasesi"-teemalla. Loistava idea!

Käytännön tasolta pohdintani tavaroista ja niiden täyttämästä elämästä ovat luisuneet suorastaan filosofian puolelle... Tässä lisää ajatuksia, joita esineiden omistamisen kyseenalaistaminen toi tullessaan:

Olen saanut tämän lahjaksi... Mitä lahjan antaja ajattelisi, jos tietäisi, että luovun tavarasta? Onko kenelläkään oikeutta loukkaantua siitä? Jotkut lahjat voivat olla rakkaudella valittuja tai jopa itse tehtyjä, mutta silti jossakin vaiheessa sen omistajalle voi tulla tunne esineen tarpeettomuudesta. Näin tapahtuu varmasti usein ja nopeasti etenkin niiden lahjojen kohdalla, jotka on hyvää tarkoittaen mutta ajattelemattomasti valittu. Jokaisella on oikeus päättää omasta elämästään ja siitä, mitä tavaroita siihen kuuluu. Mikäli lahjan antaja ei ymmärrä näkökulmaasi tavarasta luopumiseen, hän ei todennäköisesti ymmärrä sinua ihmisenä muutenkaan kovin syvällisellä tasolla. Lahjan antajalle ei tietenkään tarvitse kertoa, että tavara on lähtenyt eteenpäin. Mikäli asia kuitenkin tulee ilmi, on syytä valottaa omaa näkökulmaansa ja toivoa, että yhteinen sävel asiasta löytyy. Aineettomat lahjat (tai kukkaset tai ruoka) ovat nykyään itselleni ainoita mieluisia, ja läheiseni tietävät sen myös. 

Miten esineen rahallinen arvo on sidoksissa sen käyttöarvoon eli käyttöasteeseen? Miksi Pentikin astioista on vaikeampi luopua kuin halpisastioista, vaikka en käyttäisi niitä koskaan? Ajattelemme varmasti joskus näissä tilanteissa jopa tulevia sukupolvia, ja onkin ehdottomasti hyvä valita silmää miellyttäviä, laadukkaita ja kestäviä esineitä elämäänsä. Laatu ja hinta eivät kuitenkaan aina edes kulje käsi kädessä, vaan olemme itse kukin ehdollistuneet brändien voimaan... Kalliit tavarat eivät kasva korkoa (suurin osa kalliimmistakin tuotteista on kuitenkin ihan bulkkitavaraa, jonka rahallinen arvo ei tule koskaan nousemaan) tai tuota kaapissa rahaa. Sen sijaan myymällä ne eteenpäin niiden käyttöaste toivottavasti nousee, ja käytetyn tavaran ostaminen vähentää aina uusien ostoa, ja vähitellen niiden tuotantoa säästäen luonnonvaroja. Olen myös alkanut vierastaa rahan liikuttelua kokonaan, ja olen pisteessä, jossa voin mielelläni lahjoittaa tavaroita pois tai vaihtaa niitä tarpeellisempiin rahallisesta "tasa-arvoisuudesta" niinkään välittämättä. (Myönnettäköön, ettei nyt hirveän suurista rahasummista kuitenkaan toistaiseksi voida tähän tapaan puhua...) Tavaran käyttöasteella on minulle kuitenkin tällä hetkellä erittäin suuri merkitys!

Miksi mielestämme koskaan ei ole tarpeeksi? Vaikka meillä olisi riittävästi (ja aivan liikaa) ehjiä, käyttökelpoisia esineitä, ostamme silti välillä uusia "kun tää on niin hieno!" -mentaliteetilla. Vaihtelu virkistää, mutta vanhoista ei silti osata luopua. Ja kuinka lyhytkestoista onkaan tavaroiden tuoma ilo! Koskaan ei ole tarpeeksi. Onnea ei voi löytää itsensä ulkopuolelta. Maapallo ei myöskään kiitä tästä ajattelumallista, etenkään jos uudet "päivän piristäjät" ostetaan uusina käytetyn suosimisen sijaan. Villi veikkaukseni on, että tässä maailmassa olisi tällä hetkellä jokaiselle ihmiselle riittävästi astioita, muita käyttötavaroita, vaatteita, huonekaluja, koriste-esineitä, kulkuvälineitä ja aivan kaikkea materiaa moneksi, moneksi vuodeksi eteenpäin. Tavarat pitäisi vain jakaa tasaisesti ja käyttää mahdollisuuksien mukaan myös yhteisesti. Voisimme pysäyttää kaikenlaisten arkipäivän esineiden tuotannon pitkäksi aikaa, eikä kenellekään kävisi mitenkään.

Tavara-ahdistukseni on nyt hellittänyt, sillä ymmärsin tämän aiheen olevan laaja ja prosessoimista vaativa asia. Tavaroista voi luopua pikkuhiljaa, sikäli mikäli niiden omistaminen ahdistaa. Kyseenalaistaminen ja laatikon ulkopuolelle katsominen on kuitenkin aina hedelmällistä - siksi haastankin jokaisen oikeasti pohtimaan suhdettaan materiaan ja kulutukseen. Ja nämä oivallukset eivät välttämättä todellakaan synny yhdessä illassa.

Lempeänä lopetuksena toimikoon Uppo-Nalle. (Vinkki vinkkinen muille lasten kanssa touhuaville...) Johdatus minimalismiin lasten kielellä:

                          "Ihmiset tahtovat kaikenlaista,                           

vieraita tavaroita vieraista maista.

Pian ovat kaapit täynnä kamaa,

Elämä on kuitenkin yhtä ja samaa.

Ei iloon tarvitse tavaraa hankkia,

siihen ei tarvita edes pankkia."

   - Elina Karjalainen -

Päätän pohdintani peräti kahteen kuluneeseen kliseeseen: Joskus vähemmän on enemmän sekä laatu korvaa määrän. Kiitän, kuittaan ja toivotan jokaiselle ihanaa, ajatustentäyteistä viikon jatkoa! ♥

PS. Laura linkitti minulle myöhemmin vielä tämän kysymyslistan, josta on varmasti apua jokaiselle tavaran kanssa säästä vs. heivaa -kamppailua käyvälle!

Kuvat: TheNass,  Kasmiria, 38DDmisswhiplash, deviantart.com